HCMC vuotta myöhemmin

(HUOM: Jostain syystä tämä postaukseni HCMC:stä oli kadonnut kuin mopo Saigoniin, joten tässä se tulee uudelleen. Jutun kronologinen paikka on parin viikon päässä, mutta nyt se tulee köpsästi keskelle Keski-Vietnamin seikkailuja.)

Pikkasen tuntui hassulta palata kaupunkiin, jossa olin viimeksi 10 kk sitten. Mutta silloin jäi niin kova nälkä sekä Vietnamia että Ho Chi Minh Citya kohtaan, että riemumielin saavuin kaupunkiin.

Ankean, tylsän, hitaan ja uneliaan Laosin jälkeen jo matka HCMC:n lentokentältä hotellille oli mieletön adrenaliiniryöppy. Niin paljon elämää, ääntä, ihmisiä, toimintaa! Starbucks, McDonalds, KFC!

Liikenne oli entisensä - eikä kuitenkaan ollut. Kun nyt suhasin moottoripyörätaksilla liikenteen seassa, siitä selvästi löytyi jokin logiikka. Osallistuessani itse liikennemereen se ei ollutkaan enää päätöntä pelottavaa vyöryä.

Liikennekaaos miljoonine moottoripyörineen ei enää yllättänyt samalla tavoin, joten en edes ottanut siitä kuvia. Tämä otos on viime vuodelta.

Lähes koko perhe kulkee kätsysti samalla mopolla.

Jos mulla olisi Vietnamissa mopo, tuunaisin sen justiinsa tälläiseksi!

Päiväretkellä Cu Chi –tunneleihin pysähdyimme Cao Dai –temppelissä. Cao Dai on vietnamilaisten ihka oma uskonto, jossa yhdistetään katolilaisuutta, buddhalaisuutta ja hindulaisuutta. Temppelin arkkitehtuurissakin näkyvät kaikki nämä suunnat. Uskonnollisia seremonioita on joka 6. tunti.

Temppeli oli värikäs ja koristeluiltaan vähän naiivin oloinen

Keskipäivänkin hartaudessa oli hämmästyttävän paljon osallistujia. Kaikki istuivat luotisuorissa riveissä ja lauloivat hymniä hohtavan valkoisissa asuissaan.

Cu Chi –tunnelit olivat yhtä vaikuttavat osoituksena vietnamilaisten nerokkuudesta sissisodan taitajina kuin viimeksikin. Nyt kävin myös ampumassa Vietnamin sodan aikaisella M-16 -konekiväärillä ja tunne oli aivan hurmaava! Aseen voima, ääni ja täräys kulkivat läpi koko kehoni ja sähköistivät minut. Ampuminen oli niin ihanaa, että päätin elää loppuelämäni koskematta aseisiin.

M-16, kevyt konepistooli, ei onneksi potkaissut pahasti

Mekong Delta –retkellä liu’uimme kolmella erilaisella veneellä pitkin Mekongia. Vaikuttavin oli tietenkin viiden hengen pikkuvene, jolla seikkailimme pitkin joenmutkia. Puiden kaartuessa veden ylle, viidakon kuuma syli ympärillä tunsin olevani kuin Vietnamin sota -elokuvassa. Jotenkin odotin koko ajan, että rannalta alkaa konekivääritulitus…

Revolutionary Museum oli remontissa, joten vierailin uudelleen War Remrants Museumissa. Tunne sodan vääryydestä ja tuhosta ja Agent Orangen uhreista sai taas kyyneleeni virtaamaan ja jouduin piiloutumaan aurinkolasien taakse. Nyt huomasin myös uuden osion museota, jossa esiteltiin ranskalaisten rakentamaa vankilaa rautalankahäkkeineen ja giljotiineineen kaikkineen.

Itse kaupunki oli sykkivän eloisa ja tulikuuma. Kaikki hotellit HCMC:ssä sijaitsevat District 1:llä ja huomasin varanneeni hotellini vain sadan metrin päästä viime vuoden hotellistani.

Fiksut vietnamilaiset nuoret napaavat turistin kadulta ja sitten tämä selittää kotimaansa kartan avulla maastaan ja sen kulttuurista. Näin nuoret oppivat kieltä ja saavat kontakteja ulkomaalaisiin.

Ilokseni löysin kadulta sen saman myyjän, joka paistoi riisipaperilettusia. Nyt niille on löytynyt nimikin: Vietnamese pizza! Mutta ne eivät olleet enää yhtä maukkaita, sillä tunnistin yhdeksi ainesosaksi katkaravut. Olen nähnyt, millaisissa likaisissa olosuhteissa niitä kuivataan, joten muistikuva vaikutti saman tien makuhermooni.

Saanko esitellä: Vietnamese pizza

Naapurimyyjän poika

Illalla päätin mennä ihastelemaan suurkaupunkia vähän korkeammalta. Biloxy Financial Towerissa on erillinen Saigon Sky deck, mutta sisäänpääsymaksua halvemmalla voi ajaa saman rakennuksen baariin ja tilata sieltä oluen oikeuttaakseen oleskelunsa auringonlaskun aikaan.

Saigon river päivällä

Saigon river pimeällä

Biloxy Financial Tower

Neljä päivää HCMC:ssä / Saigonissa ei saanut nälkääni tyyntymään. Ehkä saan palata tänne vielä kolmannenkin kerran elämässäni!

MMO5: Lepää hetkessä

(MMO = Mitä matkalla oppii)

Pitkällä reissulla oleminen on yhdellä sanalla ilmaistuna rasittavaa. Samoin kun joka päivä on armo uus niin samoin jokaiselle päivälle riittää omat murheensa ja rasituksensa. Toisinaan rasitus viedään äärirajoille, kuten vaikka trekkingissä, jossa yllättäen onkin pelkkää jatkuvaa jyrkkää kipuamista kohti vuoren huippua. Tai yöbussissa matkustaminen! Se on tämänhetkisen inhokkigalleriani ykkönen.

Niinpä olen yrittänyt tällä matkalla opetella toimintatapaa, jolle olen antanut nimeksi ”Lepää hetkessä”. Se tarkoittaa niitä ponnistelujen välisiä hetkiä, kun kaikki on hyvin juuri nyt.

Se tarkoittaa sitä pientä hengähdystaukoa vaelluksella, kun jalkojen alla onkin tasaista helppokulkuista maastoa.  Lepään ja iloitsen. En nosta katsettani horisonttiin nähdäkseni seuraavan jyrkän nousun, vaan nautin juuri tämän hetken tasaisesta tallustelusta.

Kun ylämäkeä piisaa loputtomiin, yritän levätä edes sen sekunnin, kun jalkani laskeutuu äiti maan tukevalle kamaralle. Sen pienen hetken kaikki on hyvin.

Yöbussissa kärsin, mutta nautin jokaisesta metristä, jonka kiidämme halki yön. Katson kelloa harvoin ja aina tahallani arvioin ajan vähemmäksi, jotta sitten voin iloita viisarien siirtyneen aimo harppauksen eteenpäin. Kaikkein eniten tietenkin nautin pysähdyksistä niillä toinen toistaan kamalammilla levähdyspaikoilla, sillä ne on laskettu matka-aikaan mukaan, mutta niinä hetkinä en ole tuomittuna epämukavan bussi-istuimen vangiksi.

Lepää hetkessä -ajattelu toimii odottamisen ja kaiken muun epämukavuuden sietämisessä. Juuri tällä hetkellä kaikki on hyvin. En tiedä, mitä tulevaisuudessa odottaa, mutta ei sen ole väliäkään, sillä levähdän juuri nyt tämän hetken sylissä.

MMO4: Yksin ei voi valittaa

(MMO = Mitä matkalla oppii)

Huomasin jo matkani alussa asian, joka ilahdutti minua kovasti. Nimittäin sen, että kun on yksin reissussa, niin ei voi valittaa. Niinpä valittaminen, joka on pelkkää kielteistä energiahukkaa, jää reissulla minimiin. Hip hurraa!

Tietenkin valitan mielessäni, mutta minimaalisesti verrattuna siihen, että kädenmitan päässä olisi ihminen, jonka kanssa kommentoisin kaikkea näkemääni ja kokemaani. En sanallista valituksiani. Yhtäkkiä huomasin, että valittaminenhan on vain ja ainoastaan tyhjän tilan täyttämistä turhalla höpötyksellä. Sosiaalista liimaa. Asioita on kiva porukassa vatvoa ja suurennella.

Valituksen aiheet ovat suurimmaksi osaksi mitättömiä ja täysin turhia. Kun joutuu odottamaan. Kun vastapuoli ei ymmärrä kieltä. Kun on kylmä. Kun on kuuma. Kun hotellihuoneen pistorasiat ovat tyhmissä paikoissa ja niitä on liian vähän. Kun netti on surkea. Kun joutuu istumaan bussissa käytävän puolella. Ja niin edelleen aivan loputtomasti.

Facebookissa kiersi tällä viikolla Kodin Kuvalehden toimittajan juttu, jossa hän päätti olla viikon valittamatta. Jutussa esitettiin juuri se huomaamani asia, että valitus on pelkkä huono tapa; se on osa normaalia kommunikaatiota ja tietynlaisen yhteishengen luomista niiiiiiin kurjissa olosuhteissa.

Kun valittaa mielessään tai ääneen, niin silloin takertuu valittamaansa asiaan ja se saa suuremman merkityksen. Kun vain huomioi valituksen aiheen mielessään ja siirtää ajatuksensa muualle, valituksen aihe unohtuu niin nopeasti, että jälkeenpäin sitä ei edes muista. 

Niin mistä minun oikein pitikään valittaa?

Lyhtyjen ja räätälien ihmemaa

Hoi An on Keski-Vietnamissa sijaitseva extrasuloinen kaupunki. Vanhakaupunki on kuin satukirjasta reväisty, niin sievän herttaista siellä on. Eikä siellä saa edes ajaa autolla, vaan pelkästään kävelystää, pyörällä tai käyttää polkupyörätaksia, joka tuntuu olevan erityisesti japanilaisryhmien mieleen.

Tietenkin vanhakaupunki on myös Unescon maailmanperintölistalla vanhojen kiinalaisten rakentamien temppelien, vastaanottohallien ja ruhtinaiden kotien ansiosta.

Katettu japanilainen silta

Hoi An on kuuluisa räätäleistään ja niitä on enemmän kuin hyttysiä kesällä. Kadulla vähintään joka kolmas liike on räätäliliike. Paljoudesta hypnotisoituu ja ihan vahingossa tulee teettäneeksi itselleen yhtä sun toista, vaikka ei alun perin ollut aikomustakaan. Niin minulle kävi ja jouduin ostamaan sellaisen halvan kertakäyttöön tarkoitetun kassin, jotta saan uudet kuteeni roudattua kotiin asti. 

Miehille ehdotetaan näinkin räväköitä kukkakuoseja...

Räätälöinti tapahtuu ihan siinä tahdissa kuin asiakkaalla on aikaa. Tänään annoin toimeksiannon uudesta nahkarepusta klo 11 ja klo 19 hain sen.  Housupukua kävin tilauspäivän jälkeen sovittamassa kahtena päivänä, koska olin täällä pidempään. Kaksi silkkijakkua olivat seuraavana päivänä valmiita. 

Räätälien lisäksi Hoi An on kuuluisa lyhtykaupunki. Illalla vanhan kaupungin kaikki liikkeet on koristeltu upeilla kangaslyhdyillä. Jokaisen täydenkuun aikaan vietetään Lantern festivalia, jollloin lyhtyjen määrä erityisesti joenvarsikadulla moninkertaistuu.

Olin täällä juuri täydenkuun aikaan, mutta onneni oli huono. Juhlapäivänä alkoi sataa alkuiltapäivästä ja vettä tuli kaatamalla seuraavaan aamuun asti. Vanha kaupunki tulvi vettä, eikä lyhtyjä sytytetty. Minua harmitti, mutta ei läheskään niin paljon kuin sitä englantilaista häämatkalla ollutta pariskuntaa, joka oli ajoittanut koko kuukauden reissunsa Kaakkois-Aasiassa nähdäkseen Lantern festivalin Hoi Anisssa.

Hoi Anin läheisyydessä sijaitsee My Son –temppelialue cham-kaudelta 300-1400 jKr. Alun perin 70 temppelistä on jäljellä 20 rauniota.

Tämähän on kuin Nike!

Taas kerran Minna, temppelin valtiatar

Lähikaupungissa Da Nangissa sijaitsee Marble Mountain, jossa on mahtavat uskonnolliset luolat. Vietnamilaiset siis joutuvat kuoltuaan suoraan helvettiin, jossa heidän tekonsa punnitaan. Helvettiin kuljetaan siltaa pitkin ja vedestä kurkottavat kädet yrittävät temmata kulkijan syvyyksiin. Myös oma tähtimerkki kuiskuttelee houkutuksia ja yrittää suistaa kulkijan sillalta.

Mitä enemmän syntejä, sitä pidempi aika helvetissä ennen taivasta ja uudelleensyntymistä. Helvetissä on ainakin 18 eri osastoa sen mukaan, mihin synteihin ihminen on syyllistynyt. Tuomiot ovat kammottavia! Silpomista, pään katkaisemista, haisevan veritynnyrin kantamista pään päällä… Tuumin, että tästäköhän taruperinteestä Dante sai vaikutteensa Divina Commediaan.

Portti helvettiin

Helvetin Buddha suojelee syntisiä

Tietystä synnistä joutuu käärmeen syötäväksi

Monkey Mountainilla tutustuin hahmoon nimeltä Lady Buddha. Oppaamme sanoi hänen muistuttavan meidän Neitsyt Mariaa ja hindujen äitijumalaa. ”Same same, but different”.

Tämä käsimerkki tarkoittaa "No angry, no greedy, no lazy"

Luolat ja Lady Buddha hämmensivät minua kovasti. Taas huomasin, että buddhalaisuus on joka maassa ihan erilaista. Aina kun opin jotain, niin seuraavassa maassa kaikki on ihan toisin. Huoh.